Sooloja

Musiikkia kaikille!

2012-02-01T10:50:00.000+02:00

Olen kuopiolainen muusikko, musiikkipedagogi ja laulunopettaja.
Työpaikkanani on ollut jo 19 vuotta Kuopion konservatorio; sen verran on vuosia konservatorion rytmimusiikkilinjan perustamisesta. Työni on vuosien varrella muuttunut perusopetuksen oppilaiden laulunopetuksesta toisen asteen ammatillisen koulutuksen muusikko-opiskelijoiden ohjaamiseksi ja opettamiseksi. Nykyisin työhöni kuuluu myös koulutussuunnittelua ja opetussuunnitelmatyötä.

Opiskelen tällä hetkellä Savonia-ammattikorkeakoulussa musiikin erityispedagogiikkaa. Tämä musiikin ja tanssin yksikön järjestämä kaksivuotinen täydennyskoulutus on suomessa tällä hetkellä ainoa laatuaan

(MEOK -koulutustiedote, Savonia-ammattikorkeakoulu 2011). Koulutus on osoittautunut näin kokeneellekin musiikkipedagogille uusia uria avaavaksi ja on pistänyt miettimään sekä omia pedagogisia arvoja että musiikin opetukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Musiikin erityispedagogiikka sijoittuu musiikin opettamisen ja musiikkiterapian välimaastoon. Kyse on edelleen musiikin opettamisesta, mutta siinä entistä tarkemmin pyritään ottamaan huomioon oppilaan yksilölliset tarpeet. Musiikin erityispedagogiikassa on aineksia musiikkiterapiasta, musiikkipedagogiikasta ja vielä erityispedagogiikastakin. Kohderyhmänä ovat muun muassa kehitys- ja liikuntavammaiset, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset, vanhukset, aivovauriopotilaat jne. Musiikkiharrastuksen avulla näiden erityisryhmien kuntoutumista voidaan tehostaa ja elämänlaatua parantaa.

Vaikka ennen opintojen alkamista minulla olikin jonkin verran kokemusta erityisryhmien kanssa työskentelystä, on täydennyskoulutus lisännyt hurjasti ymmärrystä erityisryhmien arjesta. Olen havainnut, että musiikin terapeuttiset vaikutukset ovat sitä ilmeisemmät mitä ”erityisempi” on kohderyhmä. Kehitysvammaiset heittäytyvät täydellä sydämellä musisoimiseen ja innostuvat helposti soittamaan ja laulamaan musiikkiesityksen mukana. Psyykkisesti sairas nuori voi musiikin avulla käsitellä tunteitaan ja saada siten vahvistusta itselleen ja itsetunnolleen.

Luulisi melkein, että tavallinen soitto- tai laulutunti tuntuisi tylsältä näiden maata järisyttävien kokemusten rinnalla, mutta ei sentään. Olen huomannut käyttäneeni erityispedagogiikan ajatuksia ihan tuiki tavallisen muusikko-opiskelijan kanssa jo aiemminkin, mutta nyt näiden pedagogisten ajatusten hyödyntäminen on muuttunut tietoisemmaksi. Yksilöllinen kohtaaminen on lisääntynyt entisestään ja oppilaan omat tavoitteet pääsevät yhä paremmin esille, vaikka oppilaitoksen laatiman opetussuunnitelman mukaisesti töitä tehdäänkin.

Opintojen edetessä olen jäänyt miettimään, mikä oikeastaan on ”erityistä”? Mihin me tätä sanaa tarvitsemme? Pitääkö ihmisen olla jotenkin ”erityinen” voidakseen tulla kohdatuksi yksilönä? Ja eikö jokainen ”tavallinenkin” oppilas ole omalla tavallaan erityinen?

Tyhjentäviä vastauksia en ole vielä löytänyt, mutta sen olen oivaltanut, että oikeus laadukkaaseen musiikinopetukseen pitäisi olla jokaisen ulottuvilla. Nyt kuitenkin musiikkiharrastuksen pariin hakeutuu lähinnä hyvätuloisten ja/tai kulttuurisesti valveutuneiden vanhempien lapset. Musiikkioppilaitokset vielä seulovat näistä lapsista lahjakkaimmat omilla pääsykokeillaan. Nämä lapsethan niitä varsinaisia erityislapsia ovat!

Nykyisten aivotutkimusten mukaan lapsen musiikkiharrastus vaikuttaa positiivisesti sekä älylliseen että motoriseen kehitykseen (Huotilainen, Minna 2010). Myös lapsen psyykkiseen hyvinvointiin on musiikkiharrastuksella selkeä yhteys; soittaminen ja laulaminen on tunnekommunikaatioita, se luo turvaa ja antaa onnistumisen kokemuksia (Jordan-Kilkki, Päivi 2009). Musiikkiharrastus vahvistaa lapsen sosiaalisia taitoja, lisää kielellisiä valmiuksia ja kehittää motorisia taitoja. Ja kuitenkin vain murto-osa lapsista pääsee tämän suorastaan terveysvaikutteisen harrastuksen pariin.

Erityispedagogiikan opintojeni myötä olen nähnyt vaikeasti kehitysvammaisen lapsen hyötyvän musiikkiharrastuksesta monin eri tavoin. Musiikkioppilaitoksen opettajana olen puolestaan nähnyt musiikkiharrastuksen hyödyt monen musiikillisesti erityisen lahjakkaan lapsen kohdalla. Näiden kahden ”erityisryhmän” väliin jää kuitenkin paljon niin sanottuja tavallisia lapsia, joilla ei ole erityislahjakkuutta tai muita erityisiä ominaisuuksia. Aivan samoin hekin hyötyisivät musiikkiharrastuksesta.

Musiikin perusopetuksen ulkopuolelle jää pääsykokeiden jälkeen pilvin pimein lapsia, joille musiikin opettaminen olisi erittäin mahdollista, jopa suotavaa. Olisivatko musiikkioppilaitokset valmiit avaamaan ovensa myös aivan tavallisille lapsille? Entä olisiko yhteiskunta valmis maksamaan tästä ilmiselvästi lapsiamme hyödyttävästä harrastuksesta. Musiikkiharrastuksen vaikutukset näkyvät pitkälle aikuisikään ensin koulu- ja opintomenestyksenä, sitten parempana työssä jaksamisena, pienempinä sairauskuluina ja lopulta mielekkäänä vanhuutena.
Onko yhteiskunnallamme siis varaa sanoa, että vain joillakin on oikeus harrastaa musiikkia? Vai olisiko vihdoin aika sanoa, että musiikki kuuluu kaikille!

Tiina Jortikka

muusikko ja musiikkipedagogi AMK

Lähteet:

Huotilainen, Minna: Musiikki vaikuttaa lapsen aivotoimintaan, 2010, luentomateriaali

Jordan-Kilkki, Päivi: Mikä musiikissa liikuttaa, 2009, luentomateriaali

MEOK –koulutustiedote, Savonia-ammattikorkeakoulu, 2011

Jazzii!

2011-11-15T17:37:00.001+02:00

Syyskuun alussa bändimme Sorsasalo-kvintetin basisti kertoi meille huippu-uutisen: Tulisimme soittamaan marraskuussa Kuopion Jazz-klubilla yhdessä Jukka Eskolan kanssa. Tämä ilmoitus sai aikaan hyviä reaktioita:"Ei hitossa!?", "MAHTAVAA!" ja "Voi ei! Nyt joudutaan treenaamaan ihan tosissaan". Niin, tämä keikka oli todellakin hyvä kannustin ja pakotin harjoittelulle. Kun pääsee samalle lavalle Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa, haluaa näyttää ja soittaa parhaansa.

Näinpä aloimme kasata ohjelmistoa (mm. Herbie Hancockia, John Scofieldia, Freddie Hubbardia. Siis kuulijaystävällisiä jazz-standardeja. Toki jotain uudempaakin materiaalia mahtui mukaan) ja haalia kokoon treeniaikoja. On todella haastavaa saada koko bändi paikalle samaan aikaan, kun kaikilla on tuhat rautaa tulessa eri kokoonpanojen, proggisten ja opiskelun parissa. Päätimme myös vahvistaa viiden hengen yhtyettä tutulla "kiipparilla" eli pianistilla. Kun saimme tueksemme huipputyypin ja lahjakkaan opiskelijan Helsingin Pop & Jazz Konservatoriolta, alkoi soitto saada uutta ilmettä ja tervetullutta tuoreutta.

Näin siis aloimme viettää aikaa treenikämpillä, jonka sijainti vaihteli mahdollisuuksien mukaan. Olemme vuosien varrella soitelleet paljon Sorsasalossa (josta bändimme nimi on perujaan) ja käyttäneet paikan aktiviteetteja soiton ohella hyväksemme. Toisin sanoen olen viettänyt mahtavia treenihuileja bändin jätkien kanssa lammessa polskutellen, lentistä pelaillen tai Sorsasalon Teboililla maailmaa parannellen. Tänä syksynä on "röllöttely" jäänyt kuitenkin vähemmälle ja kehityksen huomaa.

Keikan fiilistä nostatti se, että konsertti oli loppuunmyyty. Täysi tupa luo aina hyvän tunnelman soittaa. Kaiken hyvän lisäksi yleisöstä aisti, että se oli meidän puolellamme. Vaikka jokunen temponvaihdos ja missattu lähtö mahtuikin iltaan mukaan, se ei menoa haitannut. Kun porukka kuuntelee ja on tarkkavaisena, selvitään "virheistä" ja niistä voi syntyä jopa jotain todella hienoa. Jukalta opimme kyllä todella paljon niinkin lyhyessä ajassa kuin parissa päivässä. On aivan mahtavaa, että nuorille muusikonaluille annetaan tämän kaltainen mahdollisuus.

Jazz-musiikissa improvisaatiolla on suunnattoman tärkeä rooli. Jokainen soittokerta on ainutlaatuinen, kuten oli tämä keskiviikkoinen konserttikin.

Anna Voutilainen

Rock - kovaa työtä vai silkkaa glamouria?

2011-10-10T18:33:00.003+03:00

Silloin tällöin olen törmännyt keikoilla ajatusmaailmaan, että rokinsoittajan elämä on täynnä glamouria. Tiedättehän stereotypian: jatkuvaa bilettämistä kauniiden naisten kera hotellihuoneissa ja upeissa takahuoneissa, rahaa on kuin roskaa, koska keikkapalkkiot ovat niin älyttömän isoja, raiderit pitävät sisällään mitä ihmeellisimpiä asioita ja tietenkin se jatkuva matkustaminen ympäri Suomea.
On siinä glamouria kerrakseen!

Lähdetäänpä purkamaan tätä kiiltokuvaa pala kerrallaan. Rokinsoittaja Suomessa kohtaa nimittäin aniharvoin, jos koskaan, keikoillaan glamouria. Glamour on rockpiireissä yhtä tuntematon käsite kuin nuotit ovat basistille. Kaikenmaailman turhat tv-julkkiksetkin näkevät enemmän glamouria kuin perse hiessä ahertava komppivastaava rumpujen takana.

Uskomus 1: Jatkuvat bileet
Keikan jälkeen pitäisi aloittaa ne hurjat bileet niiden kymmenien himokkaiden naisten kanssa. No tosiasiassa bileiden sijaan kovin moni soittaja päätyy sammuneena joko backstagen sohvalle tai viimeistään oman hotellihuoneensa lattialle - ja tietenkin yksin tai sitten toverina on poskella roikkuva oksennus, josta sattumat voi aamulla popsia aamupalaksi. Suurella osalla suomalaisista rockbändeistä ei ole omia roudareita, joten he joutuvat itse roudaamaan kamansa lavalta pakettiautoon ja ajavat yötä myöten kotiin silmät ristissä, sen jälkeen kun on arvottu vähiten kännissä oleva kuski. Ainahan voi tietenkin juoda pussillisen kaljaa kotimatkalla ja repiä siitä sitä glamouria...

Uskomus 2: Tarunhohtoiset takahuoneet eli backstaget
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta bäkkärit ovat Suomenmaassa suoraan sanoen perseestä.Tai sanottaisiko niin, ettei takahuonetta usein edes ole ja bändi työnnetään johonkin komeroon viettämään aikansa. Vai vaihtaisitko sinä mielelläsi vaatteesi ja viettäisit iltasi esim. rappukäytävässä, pihalla, luokkahuoneessa, teltassa, ravintolan keittiössä, parakissa tms.? Yleensä backstaget ovat vielä niin pieniä, ettei niissä mahdu koko bändi edes kerralla istumaan. Yleinen ajatusmalli tuntuu olevan se, että annetaan niille soittajille viinaa ja kinkkukiusausta, niin ne on tyytyväisiä näihin tiloihin. No se viina tekee niistä ainakin siedettävämpiä, jos ei muuta.

Uskomus 3: Keikkapalkkiot
Niinpä... Joidenkin bändien liksat tuntuvat kauhean isoilta ja joidenkin isojen nimien palkkiot ovatkin sitä, mutta suurin osa suomalaisista bändeistä tekee keikkaa hyvin pienillä palkkioilla ja joskus maksajaksi joutuu itse soittajakin, kun kulut ovat isommat kuin saatu korvaus. Tässäkin pätee ajatusmallina se, että annetaan niille viinaa, niin ne on tyytyväisiä. No ainahan tuikku murheeseen kelpaa...

Toinen tosiasia on se, että kun bändin liksat kasvavat, kasvavat myös menot.
Otetaan käyttöön bussi, vuokrataan PA-kamat, maksetaan miksaajalle, valomiehelle, monitorimiehelle ja roudareille. Isommalla nimellä on oltava myös isommat ja näyttävämmät puitteet ja se tietenkin maksaa. Arvatkaapa kuka ne viulut maksaa?

Uskomus 4: Raiderit
Mitä helvettiä ne vaatii, eikö niille riitä, että saavat soittaa? Yleisesti ottaen kotimaan bändien vaatimuslistalla on mietoja alkoholijuomia sekä pullo viinaa.
Ei ole paljon vaadittu ja on toteutettavissa noin 50 eurolla. Ne järjettömät raiderit, joista luetaan iltapäivälehdistä kuuluvat sitten niille maailmantähdille, joille itseasiassa se oikea glamourkin kuuluu.

Uskomus 5: Matkustaminen on hienoa
Matkustamisesta voi sanoa sen, että Suomi on todella iso maa ja sen kyllä huomaa, kun istuu keikkabussin paskanhajussa välin Rovaniemi-Lahti. Koska keikkamyyjät ovat ilmeisesti huonoja tikanheittäjiä, osui bändillemme samalle viikolle vielä sellaiset lähellä sijaitsevat kaupungit kuin Pietari, Kuhmoinen, Tampere, Koria ja Kajaani...

Oikeastaan meillä Suomessa sisältyy niin paljon glamouria keikkailuun, ettei ole mikään ihme, että soittajat lankeavat yhtenään ryyppäämään ja pari soittajaa vuodessa vaihtaa hiippakuntaa yläkerran isoon orkesteriin.

Varmaan ihmettelet nyt, minkä ihmeen takia tuo urpo jaksaa vieläkin raahautua keikoille ja on tehnyt sitä jo vuodesta 1987? Olenko siis tavallista tyhmempi jätkä vai mistä on kyse?

Syy on tässä:
Se ainoa ja oikea glamour keikkailussa sisältyy siihen tuntiin, jonka rokkari saa viettää lavalla. Siellä voi kapisempikin jannu tuntea hetken olevansa tähti eli siis vähän enemmän kuin oikeassa elämässään onkaan. Ei sitä ihan turhaan olla pikkupoikana elvistelty peilin edessä kitaran kanssa. Tähän se tähtäsi.

On hienoa katsoa kuinka ihmiset oikeasti diggaavat ja fanittavat bändiä ja kuinka paljon se heille merkitsee. Ilman faneja ei olisi bändejäkään ja parhaimmillaan yleisön ja bändin vuorovaikutus voi olla uskomaton. Niin ja onhan se soittaminenkin ihan oikeasti kivaa, olosuhteet vain joskus ovat hanurista.

Voihan tietysti olla, että kusetan teitä kaikkia ja salassa katseilta jatkamme edelleen glamourin täytteistä elämäämme takahuoneissa ja nauramme paskaisen naurun, kun yläosaton tarjoilija kaataa lisää shamppanjaa laseihimme...;)

Pete Salomaa
Francine-yhtye

Arjen rytmeistä ja melodioista

2011-09-12T14:58:00.000+03:00

Kuva Jarbas Agnellin videoteoksesta Birds on the Wires
(http://vimeo.com/6428069 )

Vuorokaudella on rytmi. Maa kiertää auringon kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.

Aamulla ihminen on hitaampi. Herääminen vaatii aikansa. Kun ottaa kupin kahvia, tuijottaa hetken puita horisontissa ja lukee päivän lehteä, alkaa aivotoiminta virkistyä ja nopeutua. Veri alkaa kiertää ja pulssi nopeutuu lepopulssista kovempiin kierroksiin.

Jos on tapana venytellä aamuisin, tietää että vaikka ulospäin asento saattaakin näyttää staattiselta, on sisäinen pulssi kova. Hengitys vie happea kudoksiin ja elävöittää niitä. Venyttelijä ymmärtää että intensiteetti voi olla täysi, vaikka liike on hidasta, miltei matelevaa.

Kun pääsee ovesta ulos kävelemään ja saa keuhkoihinsa happea, alkaa samalla hahmottaa tulevan päivän toimia. Eri toimet vaativat erilaista rytmiä. Sähköposteihin voi vastata nopeasti. Suunnittelutyö vaatii pohdintaa ja kertausta. Siihen tarvitaan myös muistia, improvisaatiokykyä ja rohkeutta.

Postissa käyminen sujuu ripeästi polkupyörällä. Liikennevaloissa autot ja kevyt liikenne vuorottelevat. Liikenteen virta on ruuhkassa tasainen. Joskus joku ajaa ylinopeutta. Se on häiritsevää ja kiihdyttävää.

Päivässä on taukoja: kahvitaukoja, välipaloja, lounas ja sitten taas menoa ja meininkiä. Tauot lataavat energiaa seuraaviin koitoksiin.

Iltaa kohden rytmi alkaa rauhoittua. Askel alkaa painaa ja ajatus tahmoa.

Syvä uni tuo hiljaisuuden, mutta unennäössä voi soida ennenkuulumaton sinfonia.

Joskus puheen sisältö sotii melodiaa ja sävyä vastaan. Monotoninen, tasarytminen ja yhtä nuottia piipittävä luennoitsija ei ole uskottava, vaikka asiaa olisi ensyklopedian verran. Tunne tai tunteen puuttuminen kuuluu. Esiintyjän kyllästyminen ja epäusko vaikuttavat kuulijan vastaanottokykyyn. Häntäkin alkaa uuvuttaa.

Kun on apea, palleaan ei tule tarpeeksi tukea ja puhe kulkee mollissa tai hyvin lyhyin intervallein. Kun innostuu, hihkaisee, hyppää ylös ja heiluttaa käsiään, silloin intervallit puheessakin muuttuvat laajemmiksi, pyrkivät duuriin ja saavat kuulijankin ajatukset resonoimaan ilolla.

Kuten ihmiset, jotkut linnutkin ovat lyyrisiä ja melodisia, mutta on lokillakin sävyjä huudossaan. Kinastelevat lokit välittävät tarkkoja merkityksiä asemastaan yhteisössä. Notkeasti rytmeissä ja tyylilajeissa vaihteleva ihminen kertoo olevansa valmis kommunikoimaan lajikumppaninsa kanssa.

Miko Kivinen

Vielä kerran, klassinen vs. rock

2011-08-15T10:37:00.001+03:00

1960-luvun alkupuolella käytiin keskustelua iskelmämusiikin käytöstä koulujen musiikinopetuksessa. Useat klassisen musiikin vaikuttajat, jotkut jo yläkerran suureen orkesteriin siirtyneet, vastustivat ajatusta jyrkästi. Asia on helppo ymmärtää tuon ajanjakson taustaa vasten. Pop/rock-musiikki oli tuolloin vielä kehitysvaiheessa. Oma musiikinopettajani keskikoulun musiikkitunnilla sanoi, ettei iskelmä- tai nuorisomusiikki ole edes musiikkia. Tosin oli kyseisen vuosikymmenen lopulla myös päinvastaisia mielipiteitä, musiikkitieteen apulaisprofessori (myöhemmin professori)
Erkki Salmenhaara totesi suomentamassaan Håkan Sandbladin kirjassa Popmusiikki, että "nuorisomusiikki on tullut jäädäkseen".

Sen jälkeenkin asia on aina silloin tällöin tullut esille. Kuusikymmenluvun asenteet siis ymmärrän, mutta en nykyisten taidemusiikkivaikuttajien. Näitä taitaa tosin olla maassamme noin viisi kappaletta, mutta heidän sanansa on sitäkin painavampi. Viimeisin myrsky vesilasissa oli puolitoista vuotta sitten, kun eräs arvostettu taidemusiikin säveltäjä sanoi rockmusiikin olevan "tylsää junttien musiikkia". Ihmettelen kuinka asiantuntija voi olla tuota mieltä, eihän speed-, trash- tai doom-metalli juurikaan atonalisuutta lähentelevänä poikkea modernista musiikista. Tuskin hän on koskaan Megadethia tai Insomniumia kuunnellut, vaan olettaa että "shit music only" -kanavilta tuleva jumputus on sitä rokkia. On myös erikoista, että mies, jonka koko tuotanto on sävelletty ja esitetty pelkästään veronmaksajien armollisella tuella, uskaltaa puhua tuollaista Ylen pääuutisissa.

Hän ja nämä kyseiset dinosaurukset pitävät jääräpäisesti kiinni siitä että, kaikki klassinen sekä ennen kaikkea moderni musiikki on hyvää ja rock/pop/iskelmämusiikki huonoa. Myös musiikinhistorialliselta puolelta katsoen asenne on erikoinen. Musiikin historiassa eri aikakaudet ovat kestäneet noin 100 vuotta. Jos aloitetaan barokista, niin sen aikakausi oli 1650-1750, siitä limittäin wieniläisklassisuus 1800-luvun puolelle. Romantiikka noin 1800-1900, sitten uusklassisuus, modernismi, jazz ja blues. Rockin kausi alkoi
1950-luvulta. Kun kirjailija Heikki Turunen aikoinaan – vastausta saamatta - yritti tentata Juicelta, että kuinka kauan tätä rokkia vielä soitetaan, voitaisiin arvioida että vuoteen 2050 saakka. Mitä sitten tulee, sitä ei tiedä kukaan.

Usein myös unohdetaan rockmusiikin vaikutus klassisen musiikin esityskäytäntöön.
Olli Mustonen soittaa Griegin pianokonserton paljon rajummin ja räväkämmin kuin Artur Rubinstein 1930-luvulla. Vanhojen huippukapelimestarien 1930-luvulla äänitetyt tulkinnat ovat tylsiä Esa-Pekka Salosen vastaaviin verrattuna, koska rockmusiikin esityskäytäntö on jättänyt heidän tulkintoihinsa jälkensä. Kysymys ei ole äänitystekniikan paranemisesta.

Myös erittäin merkittävä seikka on jazz- ja rockmusiikin vaikutus rotuennakkoluulojen poistajana. Louis Armstrong oli muusikko, jonka nähtyään eräs (nimeä en tiedä) nuori juridiikan opiskelija tuli vakuuttuneeksi siitä, että mustaihoiset pystyvät muuhunkin kuin yksinkertaisiin työtehtäviin. Niinpä hän 1950-luvulla oli niiden lainsäätäjien joukossa, jotka olivat roturajoja poistamassa. Samoin 1950-luvulla valkoiset nuoret alkoivat käydä mustien tanssipaikoilla, koska siellä oli parempi meno.

Minulle kaikki hyvä musiikki on tasa-arvoista. Elämäni aikana olen soittanut kaikenlaista musiikkia klassisesta heavyn kautta tanssimusiikkiin. Ainoa musiikin laji, jota en ole soittanut enkä kuunnellut, on rap - se kun ei ole musiikkia vaan rytmikästä puhetta.

Eija Jauhiainen, kitaran- ja pianonsoiton opettaja

Tyttö tuuban takaa

2011-07-27T11:16:00.000+03:00

Kaksitoista vuotta sitten tein päätöksen, joka on vaikuttanut elämäni kulkuun enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Pääsin Rajalan koulun musiikkiluokalle ja aloin soittaa tuubaa, tuota noin 16-kiloista suurta vaskipuhallinta.

Tuuba ei tosin ollut ensisijainen toiveeni – en ollut edes kuullut siitä. Olin koko edellisen kesän haaveillut oboesta tai klarinetista, sievästä puupuhaltimesta, jota kantaisin pienessä mustassa kotelossa. Kävi niin, että oboeita oli vain yksi – ja valinta ei kohdistunut minuun – ja klarinetin halusi intohimoisesti kuusi muutakin luokkatoveriani. Kysyin opettajalta hieman pettyneenä, mikä on sellainen soitin, jota kukaan ei ole valinnut. ”Tuuba. Ja se olisi kyllä tosi tärkeä soitin, sellainen orkesterin kulmakivi”, vastasi opettajani. Mietin hetken ja totesin: ”Selvä, otan sen. Mikä se muuten on?”

Moni ihmetteli päätöstäni, sillä isokokoinen tuuba mielletään usein harteikkaiden miesten soittimeksi. Minä olin tuolloin pieni ja hintelä yhdeksänvuotias tyttönen, niin pieni, etten edes yltänyt koulun pienimmän tuuban suukappaleeseen ellei takamukseni alla ollut kasaa kirjoja. En aluksi saanut mokomasta isosta torvenroikaleesta ääntä lainkaan ja tein kaksi viikkoa pelkkiä hengitysharjoituksia. Alkuvaikeuksien jälkeen kuitenkin innostuin tuubansoitosta tosissani, enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään – mitä nyt ehkä raahatessani soitinta portaissa.

Kaikkein parasta tuubansoitossa on ollut yhdessä muiden kanssa musisointi. Mieleenpainuvin keikkamuistoni on Rajalan Puhaltajien nuoriso-orkesterin konsertista, joka pidettiin Italian lämmössä vuonna 2008. Oli hyvin pimeä ja kostean kuuma ilta Albarella-nimisellä saarella ja meidän viisikymmenhenkinen orkesterimme asettautui paikoilleen ulkoilmakonserttia varten. Yleisö istui pöydissään hämyisessä pimeydessä, ja orkesteria varten oli lavalla hyvin kirkkaat valonheittimet.

Emme ehtineet soittaa kauaakaan, kun esiintymislavan valot alkoivat houkutella paikalle hyönteisiä. Ja niitä oli paljon! Lattialla, ilmassa, katoksessa, soittimissa ja nuoteissa kipitteli, lensi ja liikehti kaikenlaisia hyönteisiä. Pelkään ötököitä kuollakseni, mutta siinä tilanteessa en osannut kuin nauraa. Yritimme soittaa kappaleet läpi siitäkin huolimatta, että jossain vaiheessa katosta tippui iso kovakuoriainen kopsahtaen kapellimestarimme päähän ja puolet orkesterista repesi nauramaan. Iskimme jaloillamme rytmiä lattiaan yrittäen talsia meitä kohti tulevia ötököitä. Sooloa vetävä trumpetisti huitoi villisti soittimellaan yrittäen hätistellä lentäviä pörriäisiä kauemmaksi. Se ei kenties ollut paras konserttimme, mutta luulen, että yleisölläkin oli melkoisen hauskaa.

Näihin kahteentoista vuoteen tuuban soittajana mahtuu monia orkestereita,

big bandeja, pienryhmiä, musikaali, muutama visiitti kaupunginorkesterissakin.

Vaikka en ole harjoitellut joka päivä enkä halunnut tuubasta itselleni ammattia, olen nauttinut suuresti. Kenties tuubansoitto on myös parantanut itsetuntoani, koska olen saanut paljon kehuja ja minua on pyydetty mukaan monenlaisiin projekteihin. Sattui vielä niinkin, että löysin nykyisen avopuolisoni orkesterista – baritoninsoittajan, siitä ihan tuuban viereiseltä penkiltä.

Onneksi ei ollut oboeta tai klarinettia jäljellä.

Katariina Pesonen

Keikkaelämää

2011-06-17T13:25:00.004+03:00

Tässäpä vähän maaseudun keikkamuusikon muisteluksia yli kuuden vuosikymmenen takaa, luultavasti talvelta 1949-50. Koettakaapa kuvitella:

Pimeä maaseutu (ei ollut ulkovaloja), talvinen lauantai-ilta, hirveä pakkanen. Me soittajat (sekstetti siihen aikaan) kiipesimme kuorma-auton lavalle kyhättyyn kylmään ja pimeään vanerikoppiin. ”Paljonkohan nyt on pakkasta?” kysyin maestroltamme,

joka oli tunnettu kuivasta mutta nasevasta huumoristaan. ”Eiköhän tuota ole kohta

jo toista lasia”, oli vastaus (lasi tarkoitti sikäläisessä puheessa lämpömittaria).

Soittopaikka oli sillä kertaa tuntemattoman kylän yhtä tuntematon maamiesseuran talo. Ei sähköä, ainoa valonlähde oli katossa riippuva petromax, josta levisi saliin ja näyttämölle vahva lamppuöljyn haju. Salin nurkassa oli tuli kuuma peltiuuni, mutta eihän sen lämpö kovin pitkälle ulottunut.

Väliajalla odotti taivaallinen autuus: keittiössä kuumia nakkeja! Maestromme osti oitis kukkuraisen ruukkuvadillisen, ja ahmimme porukalla nakit sisäämme. Kyllä se lämmitti, mutta seuraus oli odottamaton: moneen vuoteen en kyennyt syömään kuumia nakkeja. Jos yritin, tuntui nenässä heti lamppuöljyn etova haju.

- Juhani Rossi -

Old man blues

2011-05-31T12:02:00.003+03:00

Kuopion kauteni keskeisimpiä musiikkihahmoja oli edesmennyt pasunisti Klaus Salmi. Hänen sävellyksiinsä kuului mm. Old Man Blues -niminen jazzperinnehenkinen kappale. Sen muisteleminen sytytti miettimään musiikin osuutta ihmisen vireyden säilymisessä. Pääsiäisenä kuuntelin Bonnissa englantilaista pasuunakonkaria, 81-vuotiasta

Chris Barberia. Sovitukset ja soolot svengasivat kuin se kuuluisa hirvi. Sain juuri

New Orleansista viestin toiselta, mutta nuorelta pasuunan taitajalta Katja Toivolalta, jotta siellä soittaa viikoittain lauantaisin Palm Courtissa trumpetisti Lionel Ferbo.
Artisti täyttää kesällä 100 vuotta.

Tunsin lappeenrantalaisen pianistin Margit Happosen, joka nuorena oli Viipurissa säestänyt mm. Shaljapinia. Oli viime vuonna hänen 100-vuotispäivillään. Ja hyvinhän tuo Jorma Panulakin heiluu, vaikka on vasta matkalla noihin lukemiin. Ja Kuopion pojat Lasse Turunen ja Veijo Tuomainen. Molemmat MYIT:n eli Musiikin Ystävien Ikätarkkailu Toimikunnan kunniajäseniä. Itsekukin voinee pidentää tätä listaa loputtomiin.

Ilmeisesti siis musiikilla on joitakin viriiliyden, ainakin henkisen sellaisen kanssa tekemisissä olevia ominaisuuksia. Vanhuuden kynnyksen jo ylittäneenä voin tämän todistaa. Itse aloitin klarinetinsoiton hyvin nuorena, kun piti päästä koulun orkesteriin, jossa soitti yllämainitun pianistin kaunis tytär. Siitä virisi pitkä musiikkitaival,

johon on sisältynyt sekä jazzia, tanssimusiikkia että klassista musiikkia.

Mitään muuta ei ole tarvinnut katua, kuin sitä, etten Polytekniikkojen Orkesterin

aikoina jatkanut aloitettua kontrabassokoulutusta. Nuoret, opiskelkaa musiikkia!

Muuten joudutte jatkuvasti kompuroimaan opiskellessanne luonnonmenetelmällä!

Minulla on eri paikkakunnilla asuessani olut ilo ja onni tavata yhteistyöhön halukkaita kanssasoittajia. Ainoa kerta jolloin en oikein pärjännyt oli Tansaniassa, kun tunkeuduin öisessä paikallisen soittoliikunnan ngoma-tilaisuudessa soittamaan naulalla kahden olutkorin väliin viritettyä metalliputkea. Minun oli tunnustettava monimutkainen afrorytmiikka liian vaikeaksi valkonaamalle.

Elämäni loppukaaren kruunaa Kuopiossa viettämäni kausi, jonka aikana pystyin välittämään musiikkiperinteeni myös perillisilleni. Kuopion tarjonta tässä mielessä on aina ollut korkeaa luokkaa ja tilanne näyttää aina vaan paranevan hyvän koulutuksen ansiosta. Soittaminen tuntuu tosiaan stimuloivan. Soittaessa pystyy valvomaan huomattavasti yli normaalin nukkumaanmenoajan, yli maagisen 21-lukeman.

Olennaista on myös se, että saa jatkuvasti olla tekemisissä itseään nuorempien ja taitavampien ihmisten kanssa. Täten pysyy myös poissa pahoilta teiltä.

Haluankin käyttää minulle tarjottua tilaisuutta hyväkseni ja kiittää kaikkia kuopiolaisia kanssasoittajia, erityisesti Tahdistin-orkesterin porukkaa siitä että he ovat kaikki osallistuneet vanhuuteni sulostuttamiseen. Kuten nuoruuteni kapellimestari

Martti Innanen tapasi sanoa: ”It don’t mean a thing if it ain’t got that swing".

Se siis ei tarkoita sitä, ettei tee mitään vaikkei svengaa. Kaiken musiikin pitää svengata kuin se mainitsemani hirvi! Vaikka vanhakin.

Ainoa missä vanhat eivät ole hyviä on korkeushyppy. Sehän sanotaan laulussakin.

”Old man river.”

Heikki Tegelman

Huumaavin tunne

2011-05-02T10:37:00.001+03:00

Repeytyneistä partituurisivujen kulmista näkee, että kapellimestarilla on

ollut vahvat tunteet ja riehunta pelissä, kun sinfonian fortissimohuipennus

on lähestynyt; hän on tarttunut lehden alalaitaan vasemmalla kädellään ja

riuhtaissut. Kun samalla huitoo raivokkaasti puikolla, menee vasemman käden

kontrolli helposti, heh-heh…

Omistamaansa kallisarvoista partituuria (sitä kirjaa, josta kapellimestari

näkee kaikkien soitinryhmien stemmarivit päällekkäisinä) ei kukaan maestro revi.

Mutta moni kippari saa orkesterin nuotiston hankkimasta materiaalista

lainaksi siihen kuuluvan "partsikan", jollei omaa ole - tai editio on

kustantamosta riippuen orkesterilla aivan eri kuin kotoa löytyvä nuotti.

Saattaa vielä olla, että kapellimestarilla on itsellään vain taskupartituuri,

joka on liian pienikokoinen telineeltä näkyäkseen.

Voi siis olla, että keskeisestä teoksesta on orkesterin nuottikirjastossa

paljon käytetty, hyvinkin vanha materiaali, jossa niin soittajien kuin

kapellimestarin nuotit kärsivät jo iän mukanaan tuomasta hapertumisesta. Näin

ne kulmat sitten hajoavat. Onneksi nykyään on helppo valokopioida arat

materiaalit vahvalle paperille ja sitoa uudestaan, silloin ne eivät tuhoudu.

Hyvä yleisö, näette lavalla koko orkesterin. Jaamme sen mielessämme ryhmiin

soitinperheittäin, kutsuen niitä ammattikielellä sektioiksi; puut, vasket,

lyöjät ja jouset saavat usein seurakseen vielä lisäsoittimia, kuten harppu tai

orkesteripiano. Melkein jokaisessa konsertissa tämän kokonaisuuden eteen tulee

konserttiin solisti. Koneistoa, johon saattaa kuulua kuorokin, johtaa

kapellimestari. Aparaatti on näet liian iso (ja monta mieltä keskenään), että

se voisi sujuvasti suoriutua "isommasta" musiikista vaikkapa nokkaviulistin

eli konserttimestarin ohjaamana. Vasen laita ei kuule oikeaa riittävästi, eikä

rytminen yhteissoitto onnistu etäisyyksien kasvaessa.

Kapellimestari ei "soita" mitään, lyöpä vain reikiä ilmaan. Parhaat maestrot

valmentavat orkesterin hyvin ja muistuttelevat sitten konsertissa kaikesta

sovitusta, kevyesti tarpeellisin merkein luotsaten. Toiset haluavat kovasti

esiintyä itse. "Ennen ilmennettiin soitettavaa musiikkia", kertoo professori

Tuomas Haapanen, joka soitti Radion Sinfoniaorkesterin ykkösviulistina

vuosikymmenet sitten; "nyt halutaan ilmentää omia tunteita…"

Itselleni huumaavimmat hetket ovat usein sävellyksen hiljaisimmissa kohdissa,

joissa iso orkesteri hyrrää tai humisee. Yhtenä sieluna se aistii musiikin

seuraavaan taitteeseen siirtymisen kypsää hetkeä. Onnellinen on se

kapellimestari, joka antaa asiain tapahtua luontevalla painollaan,

telepaattista vaistoansa käyttäen.

Atso Almila