Huumaavin tunne

Repeytyneistä partituurisivujen kulmista näkee, että kapellimestarilla on

ollut vahvat tunteet ja riehunta pelissä, kun sinfonian fortissimohuipennus

on lähestynyt; hän on tarttunut lehden alalaitaan vasemmalla kädellään ja

riuhtaissut. Kun samalla huitoo raivokkaasti puikolla, menee vasemman käden

kontrolli helposti, heh-heh…

Omistamaansa kallisarvoista partituuria (sitä kirjaa, josta kapellimestari

näkee kaikkien soitinryhmien stemmarivit päällekkäisinä) ei kukaan maestro revi. 

Mutta moni kippari saa orkesterin nuotiston hankkimasta materiaalista

lainaksi siihen kuuluvan "partsikan", jollei omaa ole - tai editio on

kustantamosta riippuen orkesterilla aivan eri kuin kotoa löytyvä nuotti.

Saattaa vielä olla, että kapellimestarilla on itsellään vain taskupartituuri,

joka on liian pienikokoinen telineeltä näkyäkseen.

Voi siis olla, että keskeisestä teoksesta on orkesterin nuottikirjastossa

paljon käytetty, hyvinkin vanha materiaali, jossa niin soittajien kuin

kapellimestarin nuotit kärsivät jo iän mukanaan tuomasta hapertumisesta. Näin

ne kulmat sitten hajoavat. Onneksi nykyään on helppo valokopioida arat

materiaalit vahvalle paperille ja sitoa uudestaan, silloin ne eivät tuhoudu.

Hyvä yleisö, näette lavalla koko orkesterin. Jaamme sen mielessämme ryhmiin

soitinperheittäin, kutsuen niitä ammattikielellä sektioiksi; puut, vasket,

lyöjät ja jouset saavat usein seurakseen vielä lisäsoittimia, kuten harppu tai

orkesteripiano. Melkein jokaisessa konsertissa tämän kokonaisuuden eteen tulee

konserttiin solisti. Koneistoa, johon saattaa kuulua kuorokin, johtaa

kapellimestari. Aparaatti on näet liian iso (ja monta mieltä keskenään), että

se voisi sujuvasti suoriutua "isommasta" musiikista vaikkapa nokkaviulistin

eli konserttimestarin ohjaamana. Vasen laita ei kuule oikeaa riittävästi, eikä

rytminen yhteissoitto onnistu etäisyyksien kasvaessa.

Kapellimestari ei "soita" mitään, lyöpä vain reikiä ilmaan. Parhaat maestrot

valmentavat orkesterin hyvin ja muistuttelevat sitten konsertissa kaikesta

sovitusta, kevyesti tarpeellisin merkein luotsaten. Toiset haluavat kovasti

esiintyä itse. "Ennen ilmennettiin soitettavaa musiikkia", kertoo professori

Tuomas Haapanen, joka soitti Radion Sinfoniaorkesterin ykkösviulistina

vuosikymmenet sitten; "nyt halutaan ilmentää omia tunteita…"

Itselleni huumaavimmat hetket ovat usein sävellyksen hiljaisimmissa kohdissa,

joissa iso orkesteri hyrrää tai humisee. Yhtenä sieluna se aistii musiikin

seuraavaan taitteeseen siirtymisen kypsää hetkeä. Onnellinen on se

kapellimestari, joka antaa asiain tapahtua luontevalla painollaan,

telepaattista vaistoansa käyttäen.

Atso Almila