Old man blues

Kuopion kauteni keskeisimpiä musiikkihahmoja oli edesmennyt pasunisti Klaus Salmi. Hänen sävellyksiinsä kuului mm. Old Man Blues -niminen jazzperinnehenkinen kappale. Sen muisteleminen sytytti miettimään musiikin osuutta ihmisen vireyden säilymisessä. Pääsiäisenä kuuntelin Bonnissa englantilaista pasuunakonkaria, 81-vuotiasta 

Chris Barberia. Sovitukset ja soolot svengasivat kuin se kuuluisa hirvi. Sain juuri 

New Orleansista viestin toiselta, mutta nuorelta pasuunan taitajalta Katja Toivolalta, jotta siellä soittaa viikoittain lauantaisin Palm Courtissa trumpetisti Lionel Ferbo.
Artisti täyttää kesällä 100 vuotta.

Tunsin lappeenrantalaisen pianistin Margit Happosen, joka nuorena oli Viipurissa säestänyt mm. Shaljapinia. Oli viime vuonna hänen 100-vuotispäivillään. Ja hyvinhän tuo Jorma Panulakin heiluu, vaikka on vasta matkalla noihin lukemiin. Ja Kuopion pojat Lasse Turunen ja Veijo Tuomainen. Molemmat MYIT:n eli Musiikin Ystävien Ikätarkkailu Toimikunnan kunniajäseniä. Itsekukin voinee pidentää tätä listaa loputtomiin.

Ilmeisesti siis musiikilla on joitakin viriiliyden, ainakin henkisen sellaisen kanssa tekemisissä olevia ominaisuuksia. Vanhuuden kynnyksen jo ylittäneenä voin tämän todistaa. Itse aloitin klarinetinsoiton hyvin nuorena, kun piti päästä koulun orkesteriin, jossa soitti yllämainitun pianistin kaunis tytär. Siitä virisi pitkä musiikkitaival, 

johon on sisältynyt sekä jazzia, tanssimusiikkia että klassista musiikkia.

Mitään muuta ei ole tarvinnut katua, kuin sitä, etten Polytekniikkojen Orkesterin 

aikoina jatkanut aloitettua kontrabassokoulutusta. Nuoret, opiskelkaa musiikkia! 

Muuten joudutte jatkuvasti kompuroimaan opiskellessanne luonnonmenetelmällä!

Minulla on eri paikkakunnilla asuessani olut ilo ja onni tavata yhteistyöhön halukkaita kanssasoittajia. Ainoa kerta jolloin en oikein pärjännyt oli Tansaniassa, kun tunkeuduin öisessä paikallisen soittoliikunnan ngoma-tilaisuudessa soittamaan naulalla kahden olutkorin väliin viritettyä metalliputkea. Minun oli tunnustettava monimutkainen afrorytmiikka liian vaikeaksi valkonaamalle.

Elämäni loppukaaren kruunaa Kuopiossa viettämäni kausi, jonka aikana pystyin välittämään musiikkiperinteeni myös perillisilleni. Kuopion tarjonta tässä mielessä on aina ollut korkeaa luokkaa ja tilanne näyttää aina vaan paranevan hyvän koulutuksen ansiosta. Soittaminen tuntuu tosiaan stimuloivan. Soittaessa pystyy valvomaan huomattavasti yli normaalin nukkumaanmenoajan, yli maagisen 21-lukeman. 

Olennaista on myös se, että saa jatkuvasti olla tekemisissä itseään nuorempien ja taitavampien ihmisten kanssa. Täten pysyy myös poissa pahoilta teiltä.

Haluankin käyttää minulle tarjottua tilaisuutta hyväkseni ja kiittää kaikkia kuopiolaisia kanssasoittajia, erityisesti Tahdistin-orkesterin porukkaa siitä että he ovat kaikki osallistuneet vanhuuteni sulostuttamiseen. Kuten nuoruuteni kapellimestari 

Martti Innanen tapasi sanoa: ”It don’t mean a thing if it ain’t got that swing". 

Se siis ei tarkoita sitä, ettei tee mitään vaikkei svengaa. Kaiken musiikin pitää svengata kuin se mainitsemani hirvi! Vaikka vanhakin.

Ainoa missä vanhat eivät ole hyviä on korkeushyppy. Sehän sanotaan laulussakin. 

”Old man river.”

Heikki Tegelman

Huumaavin tunne

Repeytyneistä partituurisivujen kulmista näkee, että kapellimestarilla on

ollut vahvat tunteet ja riehunta pelissä, kun sinfonian fortissimohuipennus

on lähestynyt; hän on tarttunut lehden alalaitaan vasemmalla kädellään ja

riuhtaissut. Kun samalla huitoo raivokkaasti puikolla, menee vasemman käden

kontrolli helposti, heh-heh…

Omistamaansa kallisarvoista partituuria (sitä kirjaa, josta kapellimestari

näkee kaikkien soitinryhmien stemmarivit päällekkäisinä) ei kukaan maestro revi. 

Mutta moni kippari saa orkesterin nuotiston hankkimasta materiaalista

lainaksi siihen kuuluvan "partsikan", jollei omaa ole - tai editio on

kustantamosta riippuen orkesterilla aivan eri kuin kotoa löytyvä nuotti.

Saattaa vielä olla, että kapellimestarilla on itsellään vain taskupartituuri,

joka on liian pienikokoinen telineeltä näkyäkseen.

Voi siis olla, että keskeisestä teoksesta on orkesterin nuottikirjastossa

paljon käytetty, hyvinkin vanha materiaali, jossa niin soittajien kuin

kapellimestarin nuotit kärsivät jo iän mukanaan tuomasta hapertumisesta. Näin

ne kulmat sitten hajoavat. Onneksi nykyään on helppo valokopioida arat

materiaalit vahvalle paperille ja sitoa uudestaan, silloin ne eivät tuhoudu.

Hyvä yleisö, näette lavalla koko orkesterin. Jaamme sen mielessämme ryhmiin

soitinperheittäin, kutsuen niitä ammattikielellä sektioiksi; puut, vasket,

lyöjät ja jouset saavat usein seurakseen vielä lisäsoittimia, kuten harppu tai

orkesteripiano. Melkein jokaisessa konsertissa tämän kokonaisuuden eteen tulee

konserttiin solisti. Koneistoa, johon saattaa kuulua kuorokin, johtaa

kapellimestari. Aparaatti on näet liian iso (ja monta mieltä keskenään), että

se voisi sujuvasti suoriutua "isommasta" musiikista vaikkapa nokkaviulistin

eli konserttimestarin ohjaamana. Vasen laita ei kuule oikeaa riittävästi, eikä

rytminen yhteissoitto onnistu etäisyyksien kasvaessa.

Kapellimestari ei "soita" mitään, lyöpä vain reikiä ilmaan. Parhaat maestrot

valmentavat orkesterin hyvin ja muistuttelevat sitten konsertissa kaikesta

sovitusta, kevyesti tarpeellisin merkein luotsaten. Toiset haluavat kovasti

esiintyä itse. "Ennen ilmennettiin soitettavaa musiikkia", kertoo professori

Tuomas Haapanen, joka soitti Radion Sinfoniaorkesterin ykkösviulistina

vuosikymmenet sitten; "nyt halutaan ilmentää omia tunteita…"

Itselleni huumaavimmat hetket ovat usein sävellyksen hiljaisimmissa kohdissa,

joissa iso orkesteri hyrrää tai humisee. Yhtenä sieluna se aistii musiikin

seuraavaan taitteeseen siirtymisen kypsää hetkeä. Onnellinen on se

kapellimestari, joka antaa asiain tapahtua luontevalla painollaan,

telepaattista vaistoansa käyttäen.

Atso Almila