Tässäpä vähän maaseudun keikkamuusikon muisteluksia yli kuuden vuosikymmenen takaa, luultavasti talvelta 1949-50. Koettakaapa kuvitella:
Pimeä maaseutu (ei ollut ulkovaloja), talvinen lauantai-ilta, hirveä pakkanen. Me soittajat (sekstetti siihen aikaan) kiipesimme kuorma-auton lavalle kyhättyyn kylmään ja pimeään vanerikoppiin. ”Paljonkohan nyt on pakkasta?” kysyin maestroltamme,
joka oli tunnettu kuivasta mutta nasevasta huumoristaan. ”Eiköhän tuota ole kohta
jo toista lasia”, oli vastaus (lasi tarkoitti sikäläisessä puheessa lämpömittaria).
Soittopaikka oli sillä kertaa tuntemattoman kylän yhtä tuntematon maamiesseuran talo. Ei sähköä, ainoa valonlähde oli katossa riippuva petromax, josta levisi saliin ja näyttämölle vahva lamppuöljyn haju. Salin nurkassa oli tuli kuuma peltiuuni, mutta eihän sen lämpö kovin pitkälle ulottunut.
Väliajalla odotti taivaallinen autuus: keittiössä kuumia nakkeja! Maestromme osti oitis kukkuraisen ruukkuvadillisen, ja ahmimme porukalla nakit sisäämme. Kyllä se lämmitti, mutta seuraus oli odottamaton: moneen vuoteen en kyennyt syömään kuumia nakkeja. Jos yritin, tuntui nenässä heti lamppuöljyn etova haju.
