Musiikkielämyksiä arjen keskellä

Olen ollut kahtena edelliskesänä katusoittajana Kuopiossa. Soitimme pop/rockia ja iskelmää sovitettuna vaskitriolle ja kitaralle/rummuille - melko jännittävä kokoonpano siis. Parhaita olivat ne hetket, kun jotkut pysähtyivät oikeasti kuuntelemaan: lapset hytkyivät musiikin tahtiin, ihmiset hymyilivät ja mummot kiittelivät kappaleesta Täällä pohjantähden alla. Yksi pariskunta otti ja pisti aurinkoisella Kauppakadulla tanssiksi Krokotiilirockin tahtiin. Siinä kyllä soittajan rinnassa läikähti lämpimästi: ihana kun ihmisillä on aikaa jäädä nauttimaan musiikista!

Itse olen monen monta kertaa riemastunut, liikuttunut tai vaikuttunut odottamattoman musiikkielämyksen vuoksi. Sen ovat saaneet monesti aikaan katumuusikot, kuten Kuopion torilla soittanut loistava Porkka Playboys, joka on voittanut katusoiton suomenmestaruudenkin. Ollessani lomamatkalla Unkarissa jäin puoleksi tunniksi kuuntelemaan kahden soittajan, viulistin ja kitaristin, upeaa musisointia. En voinut uskoa, että ihmiset vain kävelevät ohi niin uskomattomasta konsertista. Toisaalta, aina ei todellakaan ole kyse siitä, onko soittaja taitava: yksi maailman parhaista viulisteista, Joshua Bell, teki kokeen vuonna 2007 ja soitti 45 minuutin konsertin Washingtonin metrotunnelin aamuruuhkassa pukeutuneena farkkuihin, paitaan ja baseball-lippikseen. Vain harvat pysähtyivät lainkaan kuuntelemaan. Valitettavasti ihmisillä on usein niin kiire, etteivät he kiinnitä huomiota siihen, mitä hienoa ympärillä tapahtuu.

Joskus musiikki tai taide voi olla todellinen yllätys arvaamattomassa tilanteessa. Maailmalla ja vähitellen myös Suomessa on kasvattanut suosiotaan flash mob -ilmiö, joka tarkoittaa, että joukko ihmisiä kokoontuu sovittuna ajankohtana julkiselle paikalle ja tekee jotain odottamatonta. Kuopion Nuorisokuoro toteutti viime joulukuussa flash mob -tempauksen Kuopion Prismassa kajauttamalla yllättäen ilmoille Soihdut sammuu -kappaleen. Flash mobille on ominaista, että siitä on sovittu etukäteen, mutta paikan päällä performanssi syntyy ns. tyhjästä, kun jalankulkijat, kaupassakävijät tai bussin matkustajat alkavat esimerkiksi tanssia tai laulaa ja heti performanssin jälkeen jatkavat matkaansa.

Voi tietysti miettiä, että harvoinpa sitä sattuu paikalle ammattiviulistin esiintyessä tai kuoron puhjetessa odottamattomasti lauluun. Musiikille ja muulle meitä ympäröivälle taiteelle kannattaa kuitenkin antaa arjessa mahdollisuus. Pysähdy vaikka kuuntelemaan kiinnostavalta katusoittajalta kokonainen kappale. Kuuntele millaista musiikkia vaatekaupassa soi. Kuuntele lintujen laulua. Mene kirjastoon ja valitse hyllystä levy, josta et ole koskaan kuullutkaan, mutta jossa on kaunis kansi. Olen myös osunut kultakimpaleisiin klikkaamalla muiden suosittelemia videoita Facebookissa, vaikka se viekin muutaman minuutin ajastani. Vaikutuksen teki esimerkiksi Ylen tuottama videopätkä Sinun tarinasi, jonka sanoin: ”Tartu hetkeen ja ole läsnä siellä missä olet.”

Katariina

Ikimuistoisimmat keikkareissut vol.1

Livemusiikissa on oma viehätyksensä. Omilta keikkareissuilta on jäänyt monia huvittaviakin muistoja, joista osan haluan jakaa kirjastomme musablogin lukijoiden kanssa. Näistä tapauksista löytyy mm. vesisadetta, hikoilua, huonoa oloa ja hukassa olemista!

Mitäpä sitä musafani ei tekisi lempibändiensä takia? Von Hertzen Brothers on yksi lemppareistani, jota on tullut käytyä katsomassa moneen otteeseen. Kuten menneenä kesänä saimme huomata, Suomen kesä ei välttämättä ole aurinkoinen ja helteinen, vaan vettä tulee pystyyn, vaakaan ja vinottain – ja paljon. Jokunen vuosi sitten olimme Jyväskylän Laajavuorirockissa VHB:tä kuuntelemassa: vettä satoi, tanner oli aivan kauheaa mutalöllöä, mutta sisäinen aurinko loisti, kun fanitimme siskoni kanssa ”hertsikoita” kumisaappaissa, villasukissa ja sadetakeissa. Muu seurueemme oli jo aikaa sitten siirtynyt teltan alle suojaan sateelta, mutta meitä ei moinen pieni tihku haitannut.

Yksi kesän 2012 Ruissin kohokohdista oli Flogging Mollyn energinen esiintyminen. Vettä ei satanut, mutta hiki sen sijaan virtasi. Tunnelma oli juuri sopivan vauhdikas ja irkkurytmien tahdissa pompittiin yhdessä niin kavereiden kuin hieman tuntemattomampienkin kanssa. Musiikin herättämät tunteet ovat loppupeleissä hyvin henkilökohtainen asia, mutta samasta musiikista pitävät voivat parhaimmillaan kokea yhteenkuuluvuuden tunteen, kuten meille kävi Floggareiden keikalla. Hyvän musiikin vaikutuksesta saattaa joutua toteamaan kuten viisivuotias kummityttöni kyseisen bändin Drunken lullabies –biisiä kuunnellessaan: ”Mikähän mua oikein vaivaa!?” ja alkaa vain tanssia hullun lailla!

Kulutettujen kaloreiden osalta keikoilla käynti lähentelee joskus urheilusuoritusta. Erään rankan, mutta sitäkin hauskemman reissun heitimme kuluvan vuoden keväällä, kun olimme kahden kaverini kanssa ensin monen tunnin ja ainakin kahden eksymisen päivävaelluksella. Itse en ollut koko edellisyönä saanut nukuttua kuin pienen hetken, joten olin jo aivan finaalissa retkeilyn jälkeen. Kuopiossa oli kuitenkin Nopsajalan keikka, jonne todella kovasti halusin väsymyksestä huolimatta ja sain kaverit taivuteltua mukaan. Jalkoja tuli lopulta liikuteltua nopsasti ensin metsässä ja vielä illalla reggaen tahtiin.

Etenkin teinivuosina diggailin raskaampaa musiikkia, ja Metallica oli silloin suuri suosikki. Siskon kanssa lähdimme sitten stadikalle Hetfieldiä ja kumppaneita katsomaan, vaikka pikkuveli pääsi seuraavana päivänä peruskoulun ysiluokalta. Onneksi äiti suostui meille kuskiksi, ja yötä myöten ajoimme ja ehdimme veljen päättäjäisiä juhlistamaan, hieman väsyneinä tosin. Konsertista meille molemmille jäi myös traumaattisia muistoja: lämppärinä oli Slipknot ja nupit niin kaakossa kuin mahdollista. Itselleni tuli fyysisesti paha olo siitä mekkalasta, ja meidän oli pakko lähteä pois katsomosta naamarihemmojen keikan ajaksi. Slipknot on siis poikkeus säännössä: kuuntelen sitä levyltä ihan mielelläni, mutta livenä: nej, tack!

Ehkä noloimpia reissuja on eräs elokuinen vierailu Helsingissä, kun menimme Tavastialle Maija Vilkkumaan keikalle. Olin kartasta tutkaillut, että jahas, siellähän se Tavastia näkyy olevan jossain Kampin nurkilla. Sisko oli jostain kumman syystä luottanut minun tunnetusti surkeisiin suunnistustaitoihini eikä hänelläkään ollut tarkkaa tietoa osoitteesta. Kävimme ennen keikkaa kaikessa rauhassa syömässä ja lähdimme vähitellen valumaan kohti keikkapaikkaa. Lopulta tajusimme, että nyt taidamme olla jossain täysin väärässä paikassa, kun ei missään näkynyt keikkayleisön näköistä porukkaa. Ehdotin siskolle, että jos kysytään joltain vastaantulijalta, mutta erään Suomen kuuluisimman keikkapaikan sijainnin kysyminen tuntui todella typerältä. Sisko etsi kännykkänsä navigaattorilla kävelyohjeita, mutta ei niistäkään juuri apua ollut, vaan pyörimme samoja kulmia ristiin rastiin. No, Tavastia löytyi lopulta kaiken sompailun jälkeen, ja keikalle ehdittiin, tosin aivan viime minuuteilla!


Teksti ja kuvat: Laura

Musadiggari kertoo moppitukista

Olen ollut Beatles-fani lähes parikymmentä vuotta eli reilusti yli puolet elämästäni. Innostus virisi jo alakoulussa, ja olen varma, että Beatles tulee aina olemaan merkittävä osa elämääni.

Fanitusta lapsen innolla

Ensimmäisen kerran törmäsin Beatlesiin 1990-luvulla hyvän ystäväni kautta. Olin vielä lapsi, ehkä alakoulun nelos- tai vitosluokalla. Kuuntelimme jostain syystä kaverini isosiskon kasettia, jolle oli nauhoitettu "tosi vanhaa" musiikkia. Kasetilla oli sellaisia kappaleita kuin Taxman, Eleanor Rigby ja Good day sunshine – Beatlesin Revolver-levyltä siis. Musiikki lumosi minut ja sain selville, että bändi oli silloin kolmen vuosikymmenen takainen The Beatles Liverpoolista.

Sen verran vaikuttunut olin, että etsin lisää tietoa näistä moppitukista. Kasetteja ja levyjä lainasin kirjastosta, lisäksi ahmin Beatles-kirjallisuutta, kuten Philip Normanin tiiliskiven Shout: Beatlesien tarina. Aiemmin halusin hevoshulluja kirjekavereita, mutta nyt prioriteettina oli Beatles-fanius. Vähitellen tutustuin bändin historiaan, ja kokemusten jakaminen muiden asiaan perehtyneiden kanssa oli mielenkiintoista.

Fanius sai monenlaisia muotoja kirjeenvaihdossa. Lähettelimme toisillemme kasettinauhoituksia ja käsin kirjoittamiamme laulun sanoja. Beatles-kirjallisuuden ja kirjekavereitteni kautta törmäsin muihin 60-70-lukujen bändeihin, joista otin tarkemmin selvää – ja moneen tykästyin. Myös isäni kanssa keskustelin (ja keskustelen edelleen) musiikista, johon hänellä usein liittyivät hurjat nuoruusmuistot. Lapsena minusta oli suuri vääryys, etten itse voinut olla nuori kultaisella 60-luvulla!

Maaginen mysteerimatka jatkuu

Beatles on vienyt minut aikuisiälläkin moniin paikkoihin, joista tärkeimpiä ovat Lontoo ja Liverpool. Vuonna 2005 teimme siskoni (joka pienenä tietysti matki minua ja rupesi Beatles-faniksi!) ja ystäväni (jonka isosiskon kasettia on faniudestani syyttäminen) kanssa kymmenen päivän matkan Englantiin. Siellä tallasimme Abbey Roadia ja muita katuja – samoja kuin beatlet aikanaan. Lisäksi olen ollut Paul McCartneyn keikalla kahdesti, ja sen lähemmäksi Beatlesin musiikin suurenmoisuutta voi tuskin päästä.

Lapsuuden innostuksen laannuttua Beatles-fanius on kulkenut elämässäni aaltoliikettä: välillä fanitus on ollut intensiivistä, välillä laimeampaa. Mutta pois se ei häviä koskaan. Beatlesin ansiosta kiinnostuin ylipäänsä vanhemmasta rock- ja popmusiikista, lähinnä 1960-70-lukujen musiikista. Kiinnostus tuon ajan musiikkiin on edelleen valtava. Musadiggailu on yksi rakkaimmista harrastuksistani, ja tässä kirjaston musiikkiosastosta on ollut suuri apu. Noilta aiemmin mainituilta vuosikymmeniltä löytyy vielä niin paljon tutkittavaa: minkäs sille voi, kun kaunein, aidoin, merkityksellisin ja vaikuttavin musiikki tehtiin juuri silloin!

Teksti ja kuvat: Laura

PS. Kaikille Beatles-diggareille suosittelen Mark Shipperin Paperback writer -kirjaa.

Musiikkia kaikille!

Olen kuopiolainen muusikko, musiikkipedagogi ja laulunopettaja.
Työpaikkanani on ollut jo 19 vuotta Kuopion konservatorio; sen verran on vuosia konservatorion rytmimusiikkilinjan perustamisesta. Työni on vuosien varrella muuttunut perusopetuksen oppilaiden laulunopetuksesta toisen asteen ammatillisen koulutuksen muusikko-opiskelijoiden ohjaamiseksi ja opettamiseksi. Nykyisin työhöni kuuluu myös koulutussuunnittelua ja opetussuunnitelmatyötä.

Opiskelen tällä hetkellä Savonia-ammattikorkeakoulussa musiikin erityispedagogiikkaa. Tämä musiikin ja tanssin yksikön järjestämä kaksivuotinen täydennyskoulutus on suomessa tällä hetkellä ainoa laatuaan  

(MEOK -koulutustiedote, Savonia-ammattikorkeakoulu 2011). Koulutus on osoittautunut näin kokeneellekin musiikkipedagogille uusia uria avaavaksi ja on pistänyt miettimään sekä omia pedagogisia arvoja että musiikin opetukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Musiikin erityispedagogiikka sijoittuu musiikin opettamisen ja musiikkiterapian välimaastoon. Kyse on edelleen musiikin opettamisesta, mutta siinä entistä tarkemmin pyritään ottamaan huomioon oppilaan yksilölliset tarpeet. Musiikin erityispedagogiikassa on aineksia musiikkiterapiasta, musiikkipedagogiikasta ja vielä erityispedagogiikastakin. Kohderyhmänä ovat muun muassa kehitys- ja liikuntavammaiset, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset, vanhukset, aivovauriopotilaat jne. Musiikkiharrastuksen avulla näiden erityisryhmien kuntoutumista voidaan tehostaa ja elämänlaatua parantaa.

Vaikka ennen opintojen alkamista minulla olikin jonkin verran kokemusta erityisryhmien kanssa työskentelystä, on täydennyskoulutus lisännyt hurjasti ymmärrystä erityisryhmien arjesta. Olen havainnut, että musiikin terapeuttiset vaikutukset ovat sitä ilmeisemmät mitä ”erityisempi” on kohderyhmä. Kehitysvammaiset heittäytyvät täydellä sydämellä musisoimiseen ja innostuvat helposti soittamaan ja laulamaan musiikkiesityksen mukana. Psyykkisesti sairas nuori voi musiikin avulla käsitellä tunteitaan ja saada siten vahvistusta itselleen ja itsetunnolleen.

Luulisi melkein, että tavallinen soitto- tai laulutunti tuntuisi tylsältä näiden maata järisyttävien kokemusten rinnalla, mutta ei sentään. Olen huomannut käyttäneeni erityispedagogiikan ajatuksia ihan tuiki tavallisen muusikko-opiskelijan kanssa jo aiemminkin, mutta nyt näiden pedagogisten ajatusten hyödyntäminen on muuttunut tietoisemmaksi. Yksilöllinen kohtaaminen on lisääntynyt entisestään ja oppilaan omat tavoitteet pääsevät yhä paremmin esille, vaikka oppilaitoksen laatiman opetussuunnitelman mukaisesti töitä tehdäänkin.

Opintojen edetessä olen jäänyt miettimään, mikä oikeastaan on ”erityistä”? Mihin me tätä sanaa tarvitsemme? Pitääkö ihmisen olla jotenkin ”erityinen” voidakseen tulla kohdatuksi yksilönä? Ja eikö jokainen ”tavallinenkin” oppilas ole omalla tavallaan erityinen?

Tyhjentäviä vastauksia en ole vielä löytänyt, mutta sen olen oivaltanut, että oikeus laadukkaaseen musiikinopetukseen pitäisi olla jokaisen ulottuvilla. Nyt kuitenkin musiikkiharrastuksen pariin hakeutuu lähinnä hyvätuloisten ja/tai kulttuurisesti valveutuneiden vanhempien lapset. Musiikkioppilaitokset vielä seulovat näistä lapsista lahjakkaimmat omilla pääsykokeillaan. Nämä lapsethan niitä varsinaisia erityislapsia ovat!

Nykyisten aivotutkimusten mukaan lapsen musiikkiharrastus vaikuttaa positiivisesti sekä älylliseen että motoriseen kehitykseen (Huotilainen, Minna 2010). Myös lapsen psyykkiseen hyvinvointiin on musiikkiharrastuksella selkeä yhteys; soittaminen ja laulaminen on tunnekommunikaatioita, se luo turvaa ja antaa onnistumisen kokemuksia (Jordan-Kilkki, Päivi 2009). Musiikkiharrastus vahvistaa lapsen sosiaalisia taitoja, lisää kielellisiä valmiuksia ja kehittää motorisia taitoja. Ja kuitenkin vain murto-osa lapsista pääsee tämän suorastaan terveysvaikutteisen harrastuksen pariin.

Erityispedagogiikan opintojeni myötä olen nähnyt vaikeasti kehitysvammaisen lapsen hyötyvän musiikkiharrastuksesta monin eri tavoin. Musiikkioppilaitoksen opettajana olen puolestaan nähnyt musiikkiharrastuksen hyödyt monen musiikillisesti erityisen lahjakkaan lapsen kohdalla. Näiden kahden ”erityisryhmän” väliin jää kuitenkin paljon niin sanottuja tavallisia lapsia, joilla ei ole erityislahjakkuutta tai muita erityisiä ominaisuuksia. Aivan samoin hekin hyötyisivät musiikkiharrastuksesta.

Musiikin perusopetuksen ulkopuolelle jää pääsykokeiden jälkeen pilvin pimein lapsia, joille musiikin opettaminen olisi erittäin mahdollista, jopa suotavaa. Olisivatko musiikkioppilaitokset valmiit avaamaan ovensa myös aivan tavallisille lapsille? Entä olisiko yhteiskunta valmis maksamaan tästä ilmiselvästi lapsiamme hyödyttävästä harrastuksesta. Musiikkiharrastuksen vaikutukset näkyvät pitkälle aikuisikään ensin koulu- ja opintomenestyksenä, sitten parempana työssä jaksamisena, pienempinä sairauskuluina ja lopulta mielekkäänä vanhuutena.
Onko yhteiskunnallamme siis varaa sanoa, että vain joillakin on oikeus harrastaa musiikkia? Vai olisiko vihdoin aika sanoa, että musiikki kuuluu kaikille!

Tiina Jortikka

muusikko ja musiikkipedagogi AMK

Lähteet:

Huotilainen, Minna: Musiikki vaikuttaa lapsen aivotoimintaan, 2010, luentomateriaali

Jordan-Kilkki, Päivi: Mikä musiikissa liikuttaa, 2009, luentomateriaali

MEOK –koulutustiedote, Savonia-ammattikorkeakoulu, 2011