Kaksitoista vuotta sitten tein päätöksen, joka on vaikuttanut elämäni kulkuun enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Pääsin Rajalan koulun musiikkiluokalle ja aloin soittaa tuubaa, tuota noin 16-kiloista suurta vaskipuhallinta.
Tuuba ei tosin ollut ensisijainen toiveeni – en ollut edes kuullut siitä. Olin koko edellisen kesän haaveillut oboesta tai klarinetista, sievästä puupuhaltimesta, jota kantaisin pienessä mustassa kotelossa. Kävi niin, että oboeita oli vain yksi – ja valinta ei kohdistunut minuun – ja klarinetin halusi intohimoisesti kuusi muutakin luokkatoveriani. Kysyin opettajalta hieman pettyneenä, mikä on sellainen soitin, jota kukaan ei ole valinnut. ”Tuuba. Ja se olisi kyllä tosi tärkeä soitin, sellainen orkesterin kulmakivi”, vastasi opettajani. Mietin hetken ja totesin: ”Selvä, otan sen. Mikä se muuten on?”
Moni ihmetteli päätöstäni, sillä isokokoinen tuuba mielletään usein harteikkaiden miesten soittimeksi. Minä olin tuolloin pieni ja hintelä yhdeksänvuotias tyttönen, niin pieni, etten edes yltänyt koulun pienimmän tuuban suukappaleeseen ellei takamukseni alla ollut kasaa kirjoja. En aluksi saanut mokomasta isosta torvenroikaleesta ääntä lainkaan ja tein kaksi viikkoa pelkkiä hengitysharjoituksia. Alkuvaikeuksien jälkeen kuitenkin innostuin tuubansoitosta tosissani, enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään – mitä nyt ehkä raahatessani soitinta portaissa.
Kaikkein parasta tuubansoitossa on ollut yhdessä muiden kanssa musisointi. Mieleenpainuvin keikkamuistoni on Rajalan Puhaltajien nuoriso-orkesterin konsertista, joka pidettiin Italian lämmössä vuonna 2008. Oli hyvin pimeä ja kostean kuuma ilta Albarella-nimisellä saarella ja meidän viisikymmenhenkinen orkesterimme asettautui paikoilleen ulkoilmakonserttia varten. Yleisö istui pöydissään hämyisessä pimeydessä, ja orkesteria varten oli lavalla hyvin kirkkaat valonheittimet.
Emme ehtineet soittaa kauaakaan, kun esiintymislavan valot alkoivat houkutella paikalle hyönteisiä. Ja niitä oli paljon! Lattialla, ilmassa, katoksessa, soittimissa ja nuoteissa kipitteli, lensi ja liikehti kaikenlaisia hyönteisiä. Pelkään ötököitä kuollakseni, mutta siinä tilanteessa en osannut kuin nauraa. Yritimme soittaa kappaleet läpi siitäkin huolimatta, että jossain vaiheessa katosta tippui iso kovakuoriainen kopsahtaen kapellimestarimme päähän ja puolet orkesterista repesi nauramaan. Iskimme jaloillamme rytmiä lattiaan yrittäen talsia meitä kohti tulevia ötököitä. Sooloa vetävä trumpetisti huitoi villisti soittimellaan yrittäen hätistellä lentäviä pörriäisiä kauemmaksi. Se ei kenties ollut paras konserttimme, mutta luulen, että yleisölläkin oli melkoisen hauskaa.
Näihin kahteentoista vuoteen tuuban soittajana mahtuu monia orkestereita,
big bandeja, pienryhmiä, musikaali, muutama visiitti kaupunginorkesterissakin.
Vaikka en ole harjoitellut joka päivä enkä halunnut tuubasta itselleni ammattia, olen nauttinut suuresti. Kenties tuubansoitto on myös parantanut itsetuntoani, koska olen saanut paljon kehuja ja minua on pyydetty mukaan monenlaisiin projekteihin. Sattui vielä niinkin, että löysin nykyisen avopuolisoni orkesterista – baritoninsoittajan, siitä ihan tuuban viereiseltä penkiltä.
Onneksi ei ollut oboeta tai klarinettia jäljellä.
Katariina Pesonen
