Livemusiikissa on oma viehätyksensä. Omilta keikkareissuilta on jäänyt monia huvittaviakin muistoja, joista osan haluan jakaa kirjastomme musablogin lukijoiden kanssa. Näistä tapauksista löytyy mm. vesisadetta, hikoilua, huonoa oloa ja hukassa olemista!
Mitäpä sitä musafani ei tekisi lempibändiensä takia? Von Hertzen Brothers on yksi lemppareistani, jota on tullut käytyä katsomassa moneen otteeseen. Kuten menneenä kesänä saimme huomata, Suomen kesä ei välttämättä ole aurinkoinen ja helteinen, vaan vettä tulee pystyyn, vaakaan ja vinottain – ja paljon. Jokunen vuosi sitten olimme Jyväskylän Laajavuorirockissa VHB:tä kuuntelemassa: vettä satoi, tanner oli aivan kauheaa mutalöllöä, mutta sisäinen aurinko loisti, kun fanitimme siskoni kanssa ”hertsikoita” kumisaappaissa, villasukissa ja sadetakeissa. Muu seurueemme oli jo aikaa sitten siirtynyt teltan alle suojaan sateelta, mutta meitä ei moinen pieni tihku haitannut.
Yksi kesän 2012 Ruissin kohokohdista oli Flogging Mollyn energinen esiintyminen. Vettä ei satanut, mutta hiki sen sijaan virtasi. Tunnelma oli juuri sopivan vauhdikas ja irkkurytmien tahdissa pompittiin yhdessä niin kavereiden kuin hieman tuntemattomampienkin kanssa. Musiikin herättämät tunteet ovat loppupeleissä hyvin henkilökohtainen asia, mutta samasta musiikista pitävät voivat parhaimmillaan kokea yhteenkuuluvuuden tunteen, kuten meille kävi Floggareiden keikalla. Hyvän musiikin vaikutuksesta saattaa joutua toteamaan kuten viisivuotias kummityttöni kyseisen bändin Drunken lullabies –biisiä kuunnellessaan: ”Mikähän mua oikein vaivaa!?” ja alkaa vain tanssia hullun lailla!
Kulutettujen kaloreiden osalta keikoilla käynti lähentelee joskus urheilusuoritusta. Erään rankan, mutta sitäkin hauskemman reissun heitimme kuluvan vuoden keväällä, kun olimme kahden kaverini kanssa ensin monen tunnin ja ainakin kahden eksymisen päivävaelluksella. Itse en ollut koko edellisyönä saanut nukuttua kuin pienen hetken, joten olin jo aivan finaalissa retkeilyn jälkeen. Kuopiossa oli kuitenkin Nopsajalan keikka, jonne todella kovasti halusin väsymyksestä huolimatta ja sain kaverit taivuteltua mukaan. Jalkoja tuli lopulta liikuteltua nopsasti ensin metsässä ja vielä illalla reggaen tahtiin.
Etenkin teinivuosina diggailin raskaampaa musiikkia, ja Metallica oli silloin suuri suosikki. Siskon kanssa lähdimme sitten stadikalle Hetfieldiä ja kumppaneita katsomaan, vaikka pikkuveli pääsi seuraavana päivänä peruskoulun ysiluokalta. Onneksi äiti suostui meille kuskiksi, ja yötä myöten ajoimme ja ehdimme veljen päättäjäisiä juhlistamaan, hieman väsyneinä tosin. Konsertista meille molemmille jäi myös traumaattisia muistoja: lämppärinä oli Slipknot ja nupit niin kaakossa kuin mahdollista. Itselleni tuli fyysisesti paha olo siitä mekkalasta, ja meidän oli pakko lähteä pois katsomosta naamarihemmojen keikan ajaksi. Slipknot on siis poikkeus säännössä: kuuntelen sitä levyltä ihan mielelläni, mutta livenä: nej, tack!
Ehkä noloimpia reissuja on eräs elokuinen vierailu Helsingissä, kun menimme Tavastialle Maija Vilkkumaan keikalle. Olin kartasta tutkaillut, että jahas, siellähän se Tavastia näkyy olevan jossain Kampin nurkilla. Sisko oli jostain kumman syystä luottanut minun tunnetusti surkeisiin suunnistustaitoihini eikä hänelläkään ollut tarkkaa tietoa osoitteesta. Kävimme ennen keikkaa kaikessa rauhassa syömässä ja lähdimme vähitellen valumaan kohti keikkapaikkaa. Lopulta tajusimme, että nyt taidamme olla jossain täysin väärässä paikassa, kun ei missään näkynyt keikkayleisön näköistä porukkaa. Ehdotin siskolle, että jos kysytään joltain vastaantulijalta, mutta erään Suomen kuuluisimman keikkapaikan sijainnin kysyminen tuntui todella typerältä. Sisko etsi kännykkänsä navigaattorilla kävelyohjeita, mutta ei niistäkään juuri apua ollut, vaan pyörimme samoja kulmia ristiin rastiin. No, Tavastia löytyi lopulta kaiken sompailun jälkeen, ja keikalle ehdittiin, tosin aivan viime minuuteilla!
Teksti ja kuvat: Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti