Silloin tällöin olen törmännyt keikoilla ajatusmaailmaan, että rokinsoittajan elämä on täynnä glamouria. Tiedättehän stereotypian: jatkuvaa bilettämistä kauniiden naisten kera hotellihuoneissa ja upeissa takahuoneissa, rahaa on kuin roskaa, koska keikkapalkkiot ovat niin älyttömän isoja, raiderit pitävät sisällään mitä ihmeellisimpiä asioita ja tietenkin se jatkuva matkustaminen ympäri Suomea.
On siinä glamouria kerrakseen!
Lähdetäänpä purkamaan tätä kiiltokuvaa pala kerrallaan. Rokinsoittaja Suomessa kohtaa nimittäin aniharvoin, jos koskaan, keikoillaan glamouria. Glamour on rockpiireissä yhtä tuntematon käsite kuin nuotit ovat basistille. Kaikenmaailman turhat tv-julkkiksetkin näkevät enemmän glamouria kuin perse hiessä ahertava komppivastaava rumpujen takana.
Uskomus 1: Jatkuvat bileet
Keikan jälkeen pitäisi aloittaa ne hurjat bileet niiden kymmenien himokkaiden naisten kanssa. No tosiasiassa bileiden sijaan kovin moni soittaja päätyy sammuneena joko backstagen sohvalle tai viimeistään oman hotellihuoneensa lattialle - ja tietenkin yksin tai sitten toverina on poskella roikkuva oksennus, josta sattumat voi aamulla popsia aamupalaksi. Suurella osalla suomalaisista rockbändeistä ei ole omia roudareita, joten he joutuvat itse roudaamaan kamansa lavalta pakettiautoon ja ajavat yötä myöten kotiin silmät ristissä, sen jälkeen kun on arvottu vähiten kännissä oleva kuski. Ainahan voi tietenkin juoda pussillisen kaljaa kotimatkalla ja repiä siitä sitä glamouria...
Uskomus 2: Tarunhohtoiset takahuoneet eli backstaget
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta bäkkärit ovat Suomenmaassa suoraan sanoen perseestä.Tai sanottaisiko niin, ettei takahuonetta usein edes ole ja bändi työnnetään johonkin komeroon viettämään aikansa. Vai vaihtaisitko sinä mielelläsi vaatteesi ja viettäisit iltasi esim. rappukäytävässä, pihalla, luokkahuoneessa, teltassa, ravintolan keittiössä, parakissa tms.? Yleensä backstaget ovat vielä niin pieniä, ettei niissä mahdu koko bändi edes kerralla istumaan. Yleinen ajatusmalli tuntuu olevan se, että annetaan niille soittajille viinaa ja kinkkukiusausta, niin ne on tyytyväisiä näihin tiloihin. No se viina tekee niistä ainakin siedettävämpiä, jos ei muuta.
Uskomus 3: Keikkapalkkiot
Niinpä... Joidenkin bändien liksat tuntuvat kauhean isoilta ja joidenkin isojen nimien palkkiot ovatkin sitä, mutta suurin osa suomalaisista bändeistä tekee keikkaa hyvin pienillä palkkioilla ja joskus maksajaksi joutuu itse soittajakin, kun kulut ovat isommat kuin saatu korvaus. Tässäkin pätee ajatusmallina se, että annetaan niille viinaa, niin ne on tyytyväisiä. No ainahan tuikku murheeseen kelpaa...
Toinen tosiasia on se, että kun bändin liksat kasvavat, kasvavat myös menot.
Otetaan käyttöön bussi, vuokrataan PA-kamat, maksetaan miksaajalle, valomiehelle, monitorimiehelle ja roudareille. Isommalla nimellä on oltava myös isommat ja näyttävämmät puitteet ja se tietenkin maksaa. Arvatkaapa kuka ne viulut maksaa?
Uskomus 4: Raiderit
Mitä helvettiä ne vaatii, eikö niille riitä, että saavat soittaa? Yleisesti ottaen kotimaan bändien vaatimuslistalla on mietoja alkoholijuomia sekä pullo viinaa.
Ei ole paljon vaadittu ja on toteutettavissa noin 50 eurolla. Ne järjettömät raiderit, joista luetaan iltapäivälehdistä kuuluvat sitten niille maailmantähdille, joille itseasiassa se oikea glamourkin kuuluu.
Uskomus 5: Matkustaminen on hienoa
Matkustamisesta voi sanoa sen, että Suomi on todella iso maa ja sen kyllä huomaa, kun istuu keikkabussin paskanhajussa välin Rovaniemi-Lahti. Koska keikkamyyjät ovat ilmeisesti huonoja tikanheittäjiä, osui bändillemme samalle viikolle vielä sellaiset lähellä sijaitsevat kaupungit kuin Pietari, Kuhmoinen, Tampere, Koria ja Kajaani...
Oikeastaan meillä Suomessa sisältyy niin paljon glamouria keikkailuun, ettei ole mikään ihme, että soittajat lankeavat yhtenään ryyppäämään ja pari soittajaa vuodessa vaihtaa hiippakuntaa yläkerran isoon orkesteriin.
Varmaan ihmettelet nyt, minkä ihmeen takia tuo urpo jaksaa vieläkin raahautua keikoille ja on tehnyt sitä jo vuodesta 1987? Olenko siis tavallista tyhmempi jätkä vai mistä on kyse?
Syy on tässä:
Se ainoa ja oikea glamour keikkailussa sisältyy siihen tuntiin, jonka rokkari saa viettää lavalla. Siellä voi kapisempikin jannu tuntea hetken olevansa tähti eli siis vähän enemmän kuin oikeassa elämässään onkaan. Ei sitä ihan turhaan olla pikkupoikana elvistelty peilin edessä kitaran kanssa. Tähän se tähtäsi.
On hienoa katsoa kuinka ihmiset oikeasti diggaavat ja fanittavat bändiä ja kuinka paljon se heille merkitsee. Ilman faneja ei olisi bändejäkään ja parhaimmillaan yleisön ja bändin vuorovaikutus voi olla uskomaton. Niin ja onhan se soittaminenkin ihan oikeasti kivaa, olosuhteet vain joskus ovat hanurista.
Voihan tietysti olla, että kusetan teitä kaikkia ja salassa katseilta jatkamme edelleen glamourin täytteistä elämäämme takahuoneissa ja nauramme paskaisen naurun, kun yläosaton tarjoilija kaataa lisää shamppanjaa laseihimme...;)
Pete Salomaa
Francine-yhtye
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti